lauantai 16. helmikuuta 2019

Tekeekö työttömyys saamattomaksi?


Tänään pesin maton, yhden joulumatoista. Aurinko paistaa matalalta ja ikkunat näyttävät kamalan likaisilta. Taisin pestä niistä viime vuonna vain muutaman. En jaksanut, kun kävin aina töissä. Viikonloppuisin olin niin poikki, ettei tullut mieleen tuhlata niitä muutamaa vapaapäivää ikkunanpesuun. Eikä edes kesälomaa. En ehtinyt neljän viikon kesälomassa vielä palautua sen vertaa, että olisin jaksanut ruveta ikkunapesuun. Tai talvilomalla. Enkä parin viikon palkattomalla, jota hain aina joka vuosi jaksaakseni tehdä töitä. Taisin olla aika rasittunut. Eikä puhettakaan, että olisin jaksanut pestä äitini ikkunoita, vaikka muistelen luvanneeni hänelle joskus jotain sellaista äitienpäivä- tai synttärilahjaa.

Nyt odotan työttömyysaikaani kovasti. Enää viisi viikkoa töitä! Tänä vuonna jaksan pestä ikkunat. Tuuletan kaikki tekstiilit, siivoan ja järjestän pukuhuoneen pesuainekaapin. Eteisen kaapit! Vinttikomeron! Imuroin sohvan! Järjestän liinavaatekaapin. Sitten kun vihdoin on aikaa. En malta odottaa.

Sanotaan, että työttömyys tekee laiskaksi, saamattomaksi, syrjäytyneeksi ja aloitekyvyttömäksi. Laiska olen jo muutenkin. Mielenkiinnolla jään seuraamaan, tuleeko minustakin saamaton ja aloitekyvytön. Mistä minä tiedän, vaikka en jaksaisi pestä yhtään ikkunaa, mattoa, kaappia… Mitä jos työttömyys oikeasti tekee sellaiseksi? Nyt haaveilen kaikesta ihanasta vapaa-ajasta, kaikesta sellaisen tekemisestä, mihin koskaan ennen ei ole ollut aikaa ja voimia, mutta entä jos tosipaikan tullen en saakaan aikaiseksi mitään?

Töissä esimies kysyi, milloin juodaan minun lähtökahvit. En kestä. Voihan niistä kieltäytyä, voihan. Ymmärrän kyllä, että eläkkeelle lähtevät ja työpaikkaa vaihtavat pitävät iloisia lähtökahveja ja rientoja. Mutta että irtisanotut? En uskaltanut kysyä, mutta ei kai esimies sentään voinut tarkoittaa, että minä tarjoaisin vielä kakkukahvit siitä hyvästä, että minut irtisanottiin. Mutta jos hän tarkoitti, että talo järjestää ne, niin en kestä sitäkään. En kestä jäähyväisiä, en halua olla keskipisteenä, en missään nimessä voi halata ihmisiä. Haluan liueta paikalta ääneti, kirjoittaa ehkä sähköpostin seuraavana päivänä, jättää pienet suklaasydämet kahden lähimmän työtoverin näppikselle. That’s it.
Helmikuu on puolessa välissä ja olen pessyt tässä kuussa 12 koneellista pyykkiä.

torstai 14. helmikuuta 2019

Jokaisessa meissä asuu pieni Maria - vai asuuko?



Olikohan viime viikolla, kun luin Iltalehden artikkelin Mariasta, joka elää ilman sähköä ja vesijohtoa 1800-luvun torpassa. Siinä sitä vasta on elämää, ajattelin. Sellaista, jota melkein minäkin haluaisin elää. Mutta ihan en pystyisi. Olisi kovin helppo rehvakkaasti todeta, että tuohonhan nyt pystyy kuka vaan, mutta ei se ihan niin ole. Sen verran olen urbaanin elämän pilaama, että tarvitsen ne sähköt. Ainakin kännykälle ja tietokoneelle, sillä ilman nettiä ei ole elämää. Myönnän; olen niin huono ihminen. Se tietysti on ihan sama mistä se sähkö tulee. Aurinkopaneelista vai sähköverkosta. Tarvitsen kunnon lukuvalot, jääkaapin, lämpöpatterit. Marian elämässä on silti jotain ainutlaatuista aitoutta, oikeaa minimalismia. Marian ei tarvitse konmarittaa. On hyvä, että joskus joku tällainen Maria ravistelee meitä avaamaan silmät sille, mikä elämässä oikeasti on tärkeää. Ei uudet vaatteet, ulkomaanmatkat, kosmetologi, kampaaja, merkkilaukut tai ravintolaillat. Vaan se, että voi kävellä lumisessa metsässä, kuulee lintujen laulun, voi seurata metsähiiren jälkiä lumihangella, sivellä männyn kaarnaa ja kuulla mustarastaan keväisen haikeansuloisen huilun. Tai lehtopöllön huhuilun. Mutta ei ensimmäistäkään ihmisen ääntä.

perjantai 8. helmikuuta 2019

Miten autoilija voi säästää?


Kun vauhti puolitoistakertaistuu, myös polttoaineen kulutus puolitoistakertaistuu. Tämä tarkoittaa sitä, että jos auto vie bensaa 6 litraa satasella silloin, kun ajetaan 80 km/h, niin nopeuden nostaminen 120 km/h:een bensankulutus onkin jo 9 litraa! Sillä onkin jo vähän eroa. Nyt kun joku älähtää, että ei pidä paikkaansa, ei voi laskea noin, niin kyllä voi. En ole keksinyt tätä päästäni, vaan fakta on opiskeltu netistä Aja taloudellisesti -julkaisusta.

Oppaassa on mahtavasti tietoa myös ilmanvastuksen, tuulen suunnan ja maantieteellisten korkeuserojen, auton muotoilun ja auton lisälaitteiden vaikutuksesta polttoaineen kulutukseen. Ja miljoona muuta älyttömän mielenkiintoista asiaa.

No tietenkään Suomessa ei ole paljon teitä, joilla on mahdollista valita ajaako 80 km/h vai 120 km/h jo senkin takia, että ei ole hyvä tapa olla liikenteen tukkona hidastamassa. Mutta moottoriteillä pääsee helposti ohi ja itse valitsen yleensä 100 km/h vauhdin jos suurin sallittu nopeus on 120 km/h ja vastaavasti 80 km/h vauhdin, jos nopeusrajoitus on 100km/h. Ainakin talvisaikaan. Säästö se on sekin. Maanteillä, joilla ei pääse kovin helpolla ohi, on kohteliasta pitää yllä suurinta nopeutta, ellei keli edellytä muuta. Mutta tässäkin ikä on tuonut lisää joustoa. En enää hermostu siihen hieman alinopeutta jollottelevaan kuskiin. Enhän voi tietää, minkälainen kuski siellä on ratissa. Se voi olla vaikka juuri ajokortin saanut nuori poika tai tyttö ensimmäistä kertaa yksin liikenteessä autollaan. Vähän pelottaa ja on vaikea vielä pitää sitä vauhtia tasaisena. Parempi, että ajaa rauhallisesti ja hitaasti, kuin ottaa tyhmiä riskejä. Kenelläkään ei voi olla niin kiire, että pitäisi vilkutella valoja ja tööttäillä torvella. Kyllä niitä ohituskaistoja tulee, että pääsee lopulta hitaampien ohi.

Säälin myös nastarenkaita moottoriteillä. Ajatelkaa, että isken vasaralla naulaa kiveen: jos lyön vasaraa 80 km/h, naula tylsyy vähän, mutta jos iskenkin sitä 100 km/h, niin se tylsyy huomattavasti enemmin. Samoin käy monta sataa euroa maksaneille nastarenkailleni. En todellakaan halua kuluttaa niitä iskemällä nastoja kovaan asfalttiin satasen vauhdilla.

En ole aina täysin kuuliainen kuski. Varsinkin mökkimatkoilla menee joskus vähän ylinopeuden puolelle, mutta ei kauheasti. Joskus maantie imee niin ihanasti, että kameratolpalla joudun vähän jarruttelemaan. Pidän autoilusta, rakastan erikoisesti yksin ajamista, yksinäisiä mökkimatkoja. Silloin sielu lepää. Yleensä en kuuntele edes musiikkia radiosta, vaan nautin siitä hiljaisuudesta (jos auton huminalta pystyn sen kuulemaan, hmm…) Saatan vaikka opetella lausumaan ulkomaankielisiä sanoja, kerron jotain koiralle takapaksissa, hyräilen, leikittelen kielellä tai tapailen jotain melkein unohtunutta runoa tai annan vain ajatusten harhailla omilla teillään.

Nautin kyllä työmatkojenkin ajamisesta. Ne vaan loppuvat liian lyhyeen, ja aivan liian nopeasti täytyy nousta moottoritieltä rampille. Mielelläni jatkaisin vaan maan ääriin auton huminaa kuunnellen.

Miten tänään säästin: 
Vaikka kuinka halutti lähteä Lidliin jo aamulla, niin maltoin mieleni ja odotin kirjastojen aukeamiseen ja lähdinkin sitten samalla reissulla kumpaankin kohteeseen, ettei tarvinnut ajaa kahta kertaa kaupunkiin. Vietin nimittäin nautinnollista vapaapäivää töistä.
Ja säästin myös sillä, että söin lounaaksi lähes jäteruokaa: tein "omatekoisia ranskalaisia" vanhoista jääkaapin vihanneslokeroon pesiytyneistä  perunoista. Suikaloin ne, kierittelin öljyssä ja paprikajauheessa. Uuniin n. 225 astetta ja 35 - 40 min. Sitten vielä vähän aromatia ja valkosipulia ja ei kun ääntä päin. 

tiistai 5. helmikuuta 2019

Joulusuklaat roskikseen!


No todellakaan suklaita ei heitetä roskikseen. Mitä luonnonvarojen tuhlausta! Minä olen sitä mieltä, että syömäkelpoista ruokaa ei saa heittää pois ennen kuin viime hädässä. 

Monilla netin keskustelupalstoilla on kauhean trendikästä haukkua joulun suklaakonvehdit ja ilmoittaa iloisesti ”jos meille tulee vielä yksikin Wiener Nougat –rasia, niin heitän sen roskikseen!” tai ”Taas sain kolme rasiaa Juhlapöydän konvehteja. Roskikseen menivät.” En ole ihan varma tekevätkö ihmiset oikeasti näin, vai onko kyse halusta provosoida lukijoita, jotta nämä kauhistelisivat ja voisi aloittaa ah, niin herkullisen netti-suklaasodan. Toivon jälkimmäistä. Ei kai kukaan oikeasti heitä suklaita roskikseen? Paha suklaa kannattaa kierrättää. Aina jossain on joku, jonka mielestä se ei olekaan pahaa. Työpaikan kahvihuoneessa menee kaikki suklaat. Jos ei ole työpaikkaa, konvehdit voi antaa jollekin, joka voi antaa ne jollekin jne… Tai sitten se paras, mitä minä kovana leipomis-addiktina teen: käytän kaikki pahat suklaat leivontaan. Sellaista suklaata ei ole vielä keksittykään, josta ei voi leipoa. On muffineita, kahvikakkuja, piirakoita, keksejä. Taikinaan vaan suklaamurenat mukaan.  Leivontablogit ovat täynnä toinen toistaan herkullisempia ohjeita ja itse voi keksiä lisää.

Myös kaikista hapantuneista kermoista, maidoista,  päivämäärän ylittäneistä oivariineista, marmeladeista… kaikesta voi leipoa jotain.

Ruuan jatkojalostus sopii lähes kaikkeen ruokaan ja se on vieläpä kivaa! Minä olen aika onnellisessa asemassa siinä, että meiltä ei ole paljon jäteruokaa koskaan jäänyt. Siitä on pitäneet huolta teini-ikäiset pojat, jotka nyt tuppaavat syömään kaikki jätteetkin siinä kun selkänsä kääntää. Ja sitten koirat. Toki koirille jäänyttä jäteruokaa voi tavallaan sanoa hukkaan menneeksi (kirjaimellisesti ottaen myös), koska ihmisruoka on kalliimpaa, kuin eläinruoka, mutta eipähän tarvitse heittää pois. Vain maustetuimmat ruuat ovat koirilta pannassa. Ja tietysti kolmen kultaisen ässän sääntö: suklaa, sipuli ja sylitoli. Näitä ei koiralle.

Leipää ei tarvitse ikinä heittää pois, kun sen kuivaa koirankorpuksi. Jos ei ole koiraa, eikä ole muistanut pakastaa ylimääräistä leivän osaa, niin siitä kannattaa tehdä seuraavan päivän lounas: lämpimät voileivät. Leivälle kinkkua, tomaattia, valkosipulia, oreganoa, mustapippuria ja emmental päälle. Uuniin tai mikroon. Jos leikkele tahtoo jäädä vanhaksi, niin siitä lounas: munakas ja väliin pannulla paistettua suikaloitua leikkelettä. Jos omena on nuivettunut aivan kaameaksi muumioksi, mutta ei ole vielä homeessa, niin kannattaa iskeä se ulkona pihapuun oksaan. Siis mikäli ei tee siitä ihmisille ihanaa jälkiruokaa omenapaistosta. Ainakin mustarastaat kuulemma syövät omenaa talvipakkasilla. Meidän pihan mustarastas ei ole sellaisesta kuullut vielä, mutta ehkä hän vielä oppii. Homeinen ruoka on myrkkyä kaikille, sitä ei voi suositella ihmisille eikä eläimille.

Jos nyt jotain olen joskus joutunut heittämään pois, niin ehkä kaupan salaatinkastikkeita. Niille en ole säällisessä ajassa keksinyt jatkojalostusta. Tosin niitäkin on sitä ennen syöty jo pitkään parasta ennen –päiväyksen jälkeen.
Tämä alkuvuosi on minulle yleensä sellaista aikaa, että käyn läpi kuivaruokakaappeja ja pakastinta ja etsin mitä vintagea sieltä löytyy. Siinä säästääkin taas pitkän pennin, kun käyttää pois vanhoja jauhoja, pastoja, riisejä, pakastettuja jauhelihoja, laatikoita, keittojuureksia... Samalla kun kovana pakkaspäivänä sulattaa pakastimen.
Viime viikolla löysin jääkaapista avaamattoman appelsiinimarmeladipurkin, jonka parasta enne päiväys oli v. 2014! Siis sellaista, mitä laitetaan paahtoleivän päälle. No, avasin, maistoin ja leivoin sen kuivakakkuun. Täysin kuranttia tavaraa.
Tänään meillä on syöty jo kolmatta päivää makaroonilaatikkoa. Ei ole kallista ruokaa. Huomiselle onneksi voi kehitellä jo uuden ruuan.

perjantai 1. helmikuuta 2019

Tammikuu pulkassa

Ensimmäinen kuukausiseuranta on nyt tehty ja tammikuu on valmis. Kyllä sanon, että ei ole helppoa. En todellakaan osaa tätä ja kateellisena luen ja katselen muiden bloggaajien hienoja kuukausikirjanpitoja. En oikein osaa jaotella tuloja (takaisin maksettu laina, lahja, pois maksetut pekkaset…) ja vielä vähemmän menoja. Esim. en pysty sijoituksia mitenkään noteeraamaan tässä. Onko sijoitusrahastoon laitettu meno vai ei. Ja jos, niin miten ja mistä näkisin sen tuoton kyseisenä kuuna. Tämä muutenkin mahdotonta, sillä en näe Puoliskon sijoituksia ja tuottoja, mutta ne näkyvät kuitenkin menoina samalta tililtä. Jätän siis kaikki sijoitukset noteeraamatta.

Perheemme on kolmen aikuisen talous:
- Minä, palkansaaja
- Puolisko, kelan sairauspäivärahalainen
- Poika, opiskelija, pohjaton kaivo
- Iso sekarotuinen koira

Tammikuun tulot 4775,-

Menot: 
Ruokakaupppa 741,64
Lapset 600
Autot (2) 478
Asuminen 435
Puhelin ja netti 137
Apteekki 70
Koti 13
yht 2474,64
Säästö 2300,36


Ruokakauppaan meni paljon, harmi kun en älynnyt eritellä sieltä pois koiranruokia ja varsinkaan linnunruokia. Helmikuussa teen sen. Nuo tintit syövät meidän perikatoon. Muuten ei mitään vertailukohdetta nyt ole, kun tämä oli vasta ensimmäinen kuukausi.
Lapset, eli se pohjaton kaivo on tuo 18-vuotias, joka saa rahaa lumitöistä yms. viikkorahaa ja sitähän amis-nuorukaisella palaa ja paljon. Autoiluun. Ja autovakuutukseen. Heseen, pizzeriaan. Baariin? Nuuskaan? En halua tietää enempää.
Autot,  sisältää bensojen lisäksi Puoliskon auton akun ja hm... olikohan se laturi? Piti ostaa uusi, kun auto ei käynnistynytkään enää huoltoasemalta tankkauksen jälkeen. Ja minun autoani varten ostettiin vikakoodin lukija, jolla saa myös nollattua vikakoodit. Kojelauta vilkutti, perhana, cruise-valoa; joku lisäilmapumpun häiriökoodi, vaikka siinä ei ole oikeaa vikaa.
Asuminen on pelkkä sähkölasku 2 kuukaudelta.
Puhelin ja netti sisältää neljä eri kännyliittymää (maksamme myös aikuisen tyttären liittymän) ja kaksi eri nettiä (langallinen laajakaista plus mokkula - näihin tulossa muutokset)
Apteekki - tiedätte sitten kun olette vanhempia, huoh. Terveisin korvatulehdus (sic!), verenpaine, välilevyn pullistumat, nivelrikko ja refluksitauti. Ei kaikki omiani onneksi.
Koti - mitä hittoa olen ostanut?

Pidin kirjaa Penno.fi -tarjoamalla palvelulla, mutta helmikuuksi taidan lisäksi ottaa käyttöön vanhan kunnon excelin, koska rakastan Exceliä =). Se on heti pyörän keksimisen jälkeen ihmisen paras työkalu.
Säästöön jääneestä summasta sijoittelimme sitten Puoliskon kanssa muutamia satasia rahastoihin ja tuli siinä jotain osakettakin vähän osteltua. Loput jää puskuriin.

Tänään tuli muuten kutsu hammaslääkäriin tarkistusta varten. Onpas ihanaa.

tiistai 29. tammikuuta 2019

Kuukausihintaiset palvelut pannaan


Edellisessä postauksessa tulin maininneeksi kuukausimaksulliset e-kirjasovellukset. Tuollainen e-kirjasopimus voi maksaa muutaman kympin kuussa. Joka kuukausi! Se tekee vuodessa 240 euroa. Palveluita on varmasti eri hintaisia, en ole tutustunut asiaan.

Sitten on Netflixit, HBO:t, Spotifyt. On maksulliset lehtienlukuoikeudet, kuukausittain kotiin kannetut d-vitamiinit, joskus oli jopa alusvaatteet, joita tuli kotiin tietyin väliajoin, ellei perunut tilausta. Vieläköhän on kirjakerhoja.

En yritä kiillottaa kristallista kruunuani ja olla muita parempi; meilläkin on ollut joskus Netflix-palvelu. Nimittäin ainakin ne ilmaiset aloituskuukaudet, ja vielä useampaan kertaan. Perheenä se kannattaa tehdä yhden kerrallaan ja jakaa oma tilauksensa muiden kesken. Ja ajoittaa tietenkin esim. kesälomaan tai sellaiseen ajankohtaan, että silloin ohjelmia myös katsotaan. Maksullisenakin sama palvelu jaetaan tietenkin muiden kanssa vuorotellen.
Jos yksi tai kaksi kuukausihintaista palvelua ei vielä olekaan paljon, niin riski on, että kun antaa pirulle pikkusormen, niin se vie koko käden. Se on luonteessa tai persoonallisuudessa tuo hölläkätinen rahankäyttö. Se, joka ostaa helposti yhden, ostaa helposti myös toisen. 



Yhden kuukausihinnallisen tuotteen sanoimme tässä kuussa irti. Langallisen laajakaistan. Se on toiminut niin onnettomasti ja meidän alueelle oli mahdollisuus saada vain 8 Mt nopeutta, joten tuo palvelu sai jäädä. Käyttöön jäi vielä yksi mokkula, jonka avulla saamme netin mökillä läppäriin, koska jostain syystä vanha läppärimme ei tunnista android-puhelinta jakamaan nettiä. Niin ja eiköhän tuo Smart-tv käytä sitä myös. En ole ihan varma, mistä se nettinsä saa =).

Kotona siirrymme kokonaan uuteen aikakauteen ja tästä lähin käytämme tietokoneilla ainoastaan omien kännyköiden mobiilinettiä. Se toimii hyvin, ainoa negatiivinen asia on se, että kännykän pitää sitten olla käsillä aina kun on tietokoneella. Minun pitää yhdistää oma kännykkäni aina piuhalla koneeseen.

Tarkoitus on vielä vaihtaa puhelinliittymät halvempiin. Tämän hetkinen liittymäni maksaa 25 euron paikkeilla ja kun joudun joka kuukausi tekemään muutaman oikean puhelun, hinta nousee lähemmä 30 euroa. Olen tarkoituksella valinnut liittymän, jossa on rajaton netti, mutta puhelut maksaa.

Moi- virtuaalioperaattorin halvat liittymät kiinnostavat, mutta tarvitsemme ehdottomasti rajattoman netin, kun käytämme sitä myös kodin pöytäkoneille korvaamaan vanhan laajakaistan. Asia on työn alla.
Maksamme neljää puhelinliittymää: minun, miehen, pojan ja kotoa pois muuttaneen tyttären. Eli vajaat 120 euroa menee joka kuukausi puhelinliittymiin. Toistaiseksi olemme vielä auttaneet aikuisia lapsia joidenkin laskujen kanssa, nuorilla on enemmin rahantarvetta. 

Enää 8 viikkoa töitä jäljellä. 

perjantai 25. tammikuuta 2019

Lukeminen kannattaa aina, kirjan ostaminen ei


Yksi tavaran ostamatta jättämisen periaate on minulle sydämen asia ja monelle vaikea ymmärtää, olen kohdannut jopa hieman kiukkuisia kommentteja asiasta: minä en osta kirjoja. Monet muutkaan eivät osta, tietenkään, mutta kun minä olen lukuaddikti ja jonkun mittapuun mukaan kirjoja ”pitää” omistaa ja ostaa. Harrastan lukemista koko ajan, pidän lukublogia, seuraan facebookin erilaisia lukuhaastepiirejä ja kirjapiirejä aktiivisesti. Viime vuonna luin 108 kirjaa. Lapsuuskodissa meillä oli aina luettu, lapsesta asti kirjat ovat olleet minulle tärkeitä. Mutta en silti halua omistaa niitä itse. Enkä saada lahjaksi kenenkään muunkaan ostamana, koska en halua kerätä materiaa kotiini. Minulla ei ole kirjahyllyä, eikä tule. Lainaan kaikki kirjani kirjastosta. Kun olen lukenut kirjan, omistan jo tarinan päässäni, en tarvitse sitä kirjaa, tavaraa, käteeni hypisteltäväksi. Jos haluan lukea sen joskus uudelleen, mikä ei tosin ole tapaistani, voin lainata kirjan toisen kerran. Tästä olen saanut kokea vihanpurkauksia: en tue kirjailijaa, kun en maksa hänen teoksestaan ja en ole sivistynyt ja kultivoitunut ihminen, kun minulla ei ole olohuoneessa kirjahyllyä. Ihmisen sivistystaso jotenkin kummasti lasketaan sen mukaan, miten paljon hän omistaa kirjoja.

Uusi edistyksellinen lukijaryhmä on sitten e- ja äänikirjojen lukijat. Jos en omista kirjoja, niin vähintään pitäisi ottaa joltain palveluntarjoajalta e-kirja –sopimus mukavaan kuukausihintaan. Tai ostaa e-kirjoja. Menee hyvin paljon yli hilseen. Kännykälläni on Elisan e-kirja –sovellus, jolla voin ne vähäiset ilmaiset kirjani sähköisessä muodossa lukea. En tarvitse maksullisia. Ilmaiseksi saa klassikot, joiden tekijänoikeusrajoitukset ovat kirjailijan muinaisen kuoleman takia poistuneet sekä silloin tällöin juhlatarjouksena voi saada valita jonkun ilmaisen opuksen. Tämä riittää minulle. Kaikki loput haen kirjastosta täysin ilmaiseksi. Ja minähän siis haen. Koko ajan, taukoamatta.  Luen aivan jatkuvasti. Lähinnä dekkareita, mutta myös paljon muuta ihanaa kaunokirjallisuutta, sekä myös esimerkiksi Helmet –lukuhaasteeseen sopivia kirjoja eri genreistä.

Oikeasti minä en ymmärrä niitä, jotka omistavat kirjoja. Sanon tämän hyväntahtoisesti, sillä haluaisin jotenkin päästä hyppäämään hetkeksi heidän päänsä sisään ja ymmärtää, mikä tämä luonteenpiirre oikein on. Mikä siinä omistamisessa on niin hienoa, miltä se tuntuu. Onko jossain sydämessä tai sielussa tai pään sisässä jotenkin hyvä olo, kun käsi koskettelee omaa kirjan kantta? Minä haluan sieltä kirjan sivuilta vain ne elämykset ja sen tarinan omakseni ja se riittää.
Ainoan poikkeuksen tähän kirjattomuuteen on tehnyt lastenkirjat. Lastenkirjoja meillä oli. Ja on vieläkin. Lapset saivat aina lahjaksi vähintään yhden kirjan jouluisin ja synttäreinä ja joskus muutenkin. Se säilyi vielä nuoruuteen asti, kun piti hankkia omaksi osa Harry Pottereita ja vanhimman pojan Game of Thrones -kirjasarjan osia.